Koja

Kirjaudu sisään »

Vuoden kierto tamperelaisen teekkarin elämässä: Akateemisen kyykän MM-kisat

helmikuu, 1994

Juha Koski,

Kirjoittaja oli TEA-klubin hallituksen puheenjohtaja vuonna 1989 ja ylioppilaskunnan hallituksen 88 talousvastaava

Opiskelijat ovat aina liikkuneet innolla – niin tosissaan kuin vähemmän tosissaankin. Olemme kiinnostuneet myös kaikenlaisista omista suurtapahtumistamme. Tässä varmaankin perussyyt miksi Akateemisen kyykän MM-kisoista on tullut niin suosittu keväinen tapahtuma kautta koko Suomen opiskelevan kansan.

Kyykkä on vuosisatoja vanha karjalainen liikunta- ja leikkimuoto. Valokuvaaja I.K.Inha löysi sen aikanaan kierrellessään kuvausmatkoillaan Viennassa vuonna 1894. Kyykkää kisattiin sunnuntaisin kylän kyykkätantereella, jonne kylän asukkaat kokoontuivat kisaa katsomaan. Vain miehet ottivat osaa peliin, naiset seurasivat sivusta. Kylien väliset ottelut olivat kyykkätantereen tärkeimpiä tapahtumia. Vuonna 1921 ilmestyneessä teoksessaan ”Kalevan laulumailla” hän kuvasi kyykkää oikein valokuvien kera. Kyykkä eli melkoista hiljaiseloa 1900 luvun alkupuolen, kunnes Karjalan Sivistysseuran johtaja Boris Karppela teki 1951 aloitteen kyykän elvyttämiseksi. Samana vuonna pelattiin koeottelu Seurasaaren nykyisellä kyykkäaukiolla. Kyykkä on sittemmin levinnyt ja vuonna 1986 rekisteröitiin Kyykkäliitto, johon kuuluu yli 70 jäsenseuraa (Lähde Ollilainen 2/1997).

Kyykkä on levinnyt Karjalasta laajalle alueelle Virosta ja Inkeristä aina Vienaan asti. Ja kuten arvata saattaa on siitä kehittynyt alueellisia muunnoksia omine nimineen. Karjalan kannaksella, Inkerissä ja Pohjois-Virossa kyykkä tunnetaan nimellä ”linnapeli”. Etelä-Virossa peli on ”kurnilöömine”, Salmissa ja Etelä-Aunuksessa pelataan ”kriuhkaa”, Suojärvellä ”köll’öi’tä” ja Ilomantsissa ”keiliä” sekä Kannaksella paikoin ”papin tappamista”. Nimitys ”kyykkä” on kotoisin Vienan-Karjalasta. Rakkaalla lapsella on siis monta nimeä.

Akateemista MM-kyykkää pelataan yleensä keväällä, jolloin pelikentäksi soveltuu lumenpeittämä parkkipaikka. Kentät saadaan ’maalattua’ elintarvikevärillä lumeen ja jäähän. World Academic Kueukkae Federation (WACKF) määrittelee Akateemisen Kyykkäpelin säännöt, jotka poikkeavat vain hieman – soveltaen ja yksinkertaistaen – Kyykkäliiton säännöistä. Pelikenttä on kuitenkin muuttumaton. Se on 20 metriä pitkä ja viisi metriä leveä, jossa on kaksi päätyneliötä. Kummankin päätyneliön etureunassa on 40 kyykkää (sylinterin muotoisia puupalikoita; halk. 70-75 mm; korkeus 100 mm). Nelihenkisen joukkueen tehtävänä on saada kyykät pois ko. pelineliön alueelta heittämällä ns. karttua (puinen kädensijallinen ’halko’, halk. 80 mm; pituus 850 mm). Heittoja kullakin joukkueen jäsenellä on neljä. Tämän jälkeen lasketaan pistetilanne ja vaihdetaan puolia, asetetaan kyykät paikoilleen ja pelataan toinen puoliaika. Pelin voittaa se joukkue, joka sai eniten kummallakin puoliajalla kyykkiä poistettua omasta pelineliöstään. Pelin henki on, että ”ymmärrämme voittajan ilot, hävinneen surut ja hutikan harmit. Emme häiritse lyöntiinsä keskittyvää kilpailijaa kohtuuttomasti, kiitämme vastustajia ja lahjomme tuomaria. Iloitsemme ja nautimme jälkipeluusta, emmekä juhli aivan vähän alkoholin avulla.”

Kyykän perinteitä vaalivia seuroja on Suomessa useita, mutta erityisen suosion peli on saanut opiskelijapiireissä. Kyykän alkutaipaleesta opiskelijapiireissä on tosin olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä, sillä yhden viitteen mukaan niitä on pelattu jo vuodesta 1966 ja toisaalta Tamperelaisen Akateemisen Kyykkäjulkaisun mukaan ja TEA-clubin kyykkäsivujen mukaan niitä on järjestetty vasta vuodesta 1991. Jälkimmäisessä viitataan kylläkin Opiskelijoiden Liikunta Liiton (OLL) kyykkäkisojen lähihistoriaan ja nimenomaan sen ’Akateemiseen’ versioon. Oli miten oli niin kyykkää on pelattu Tampereella jo vuosia. Vuosista 1984 ja 1988 on ollut hieman heikosti tietoja saatavilla. Blebeijikerho sai isännöintivastuun vuonna 1992. Pelit pelattiin Tampereen Hervannassa Ahvenisjärven jäällä. Tuolloin kyykkääjät pääsivät lämmittelemään Teekkarisaunan ihka ensimmäiseen saunailtaan. Lytkyn (Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun Ylioppilaskunnan, LTKY) opiskelijat voittivat tuolloin yleisen sarjan joten, vuonna 1993 kisat pidettiin lappeen Rannassa Skinnarilan parkkialueella, jonka voitto jäi samaan kaupunkiin.

Kaikesta (edellisestä) huolimatta OLL myönsi kyykkäkisojen 1994 järjestelyoikeuden TEA-clubille, TTKY:n alayhdistykselle. Kyykät kainaloon ja kokka kohti Tamperetta, julistivat Tampereen teekkarit. TEA-club aloitti ansiokkaan uransa tamperelaisen kyykkäperinteen priimusmoottorina 19.3.1994. WACKF puolsi TEA-clubin hakemusta Akateemisen Kyykän sääntöjen virallistamiseksi. Tampereella keskityttiin erityisesti kilpailijoiden huoltoon, sillä vallitseva elintarvikelakko uhkasi rajoittaa oluen myyntiaikeita, mutta järjestelytoimikunnalle oli useamman vuoden aikana kehittynyt vainu (nuuskimus mallamus), joka pelasti heidät. Osanottajille tarjottiin siis kyykkäbaarin palveluksia, teekkarisaunan huuruisen lämmintä syliä ja jatkobileet olivat ’konttausetäisyyden päässä pelikentistä’. Tällöin alkoi myös kyykkämerkkiperinne eli kankainen hihamerkki, joka on muistuttanut sponsorimme niin olut kuin siideripullon etikettiäkin.

TEA-club otti haasteen uudelleen 1995, jolloin tapahtuma keräsi 145 joukkuetta. Tuolloin joukkueet ilmoittautuivat kyykkiin lähes pelkästään sähköpostilla. Kyykkäweppiboomi oli selvästi aluillaan. Kokemuksen syvän rintaäänen mörisevällä voimalla TEA-club haki niitä myös 1996 ja sai ne järjestettäväkseen– ja senkin jälkeen TEA-club on ne järjestänyt - näihin päiviin saakka. Vuonna 1994 alkoi siis katkeamaton putki, joka on kestänyt näihin päiviin asti ja näillä näkymin jatkunee edelleen niin kauan kuin TEA-club jaksaa niitä hakea.

Melkein joka vuosi on nostettu joukkueiden määrää. Vuonna 2002 joukkueita oli jo yli viisi sataa kolmessa eri sarjassa. Yleinen ja naisten sarja on opiskelijoille sekä lisäksi on ns. firmaliiga, joka on tarkoitettu yrityksille. Ne siis järjestetään samana päivänä samoin säännöin, mutta hiukan eri kohtelulla joukkueille. Pelikenttiäkin tarvittiin jo 128 kappaletta, joten käytössä oli käytännössä kaikki TTKK:n, Hermian ja VTT:n parkkipaikat. Saman verran tarvitaan myös pelisettejä kyseisille kentille. Pelaajia oli siis yli kaksi tuhatta ja lisäksi oli vielä huoltojoukkoja ja tietenkin yleisöä sekä järjestävän osapuolen TEA-clubin jäsenet sekä hankitut vapaaehtoiset. Liikettä siis riittää suuntaan jos toiseenkin tuona päivänä.

Lisämausteensa kyykkäpäivään ovat tuoneet niin Hervannan ulkopuoliset opiskelijat kuin paikallisetkin peliasuineen ja muine tarvikkeineen kuten saunoineen ja vesipatoineen. Kisoissa jaossa oleva tamperelainen akateeminen kyykkäjulkaisu toimii hyvänä perustietopakettina kyykkääjille. Julkaisulla on ollut monenlaisia nimiä kuten Kurnilöömine, Kriuhkaaja, Hauki, Kuokkavieras ja Vapaa Willy – kaikki kyykkää tai kyykkätermejä tarkoittavia.

Keskimääräinen kyykkäilijä ei tule ajatelleeksi, miten paljon työtä vaaditaan pelaajien hyvinvoinnin ja viihtymisen saavuttamiseksi. Järjestelyissä palaa satoja tunteja työtä, kymmeniä puheluita, palavereita ja paniikkeja. TEA-clubin akateemiset kyykkäjärjestäjät aloittavat oman kisansa jo toukokuussa, jolloin haetaan kisojen järjestelyoikeutta Opiskelijoiden Liikuntaliitto OLL:lta. Kisat on myönnetty jo yhdeksän kertaa peräjälkeen TEA-clubin järjestettäväksi. Kisojen saaminen on ollut enemmän tai vähemmän helppoa, muttei koskaan itsestään selvää.